Professori Pertti Rannikon puheenvuoro kylätutkimuksesta

Pertti Rannikko

SIVAKKA JA RASIMÄKI 1970–2030

Tämä on jo toinen Sivakka–Rasimäki-tutkimuksiin liittyvä tilaisuus näiden Kimmo Kirveksen kylien elämää esittävien hienojen valokuvien äärellä, mistä voimme kiittää Valtimo-seuran aloitetta ja aktiivisuutta. Kimmon lisäksi täällä paikalla on myös Jukka Oksa, joka on ollut muka tutkimusryhmässä alusta eli vuodesta 1973 alkaen. Kolme viikkoa sitten näyttelyn avajaisissa vertailtiin kirjallisuuden tutkija Risto Turusen alustuksen pohjalta kylätutkimuksen ja Heikki Turusen romaanien maaseutukuvia toisiinsa. Kimmokkeena oli se, että sekä ensimmäisen Sivakka–Rasimäki-tutkimusraportin että Heikki Turusen esikoisteoksen Simpauttajan ilmestymisestä tuli viime vuonna kuluneeksi 50 vuotta. Heikki Turunen on sen jälkeen jatkanut uskollisesti pohjoiskarjalaisista kylistä kertovien kirojen julkaisemista ja niin me kylätutkijatkin julkaisemalla noin kymmenen vuoden välein uuden raportin Sivakasta ja Rasimäestä. Tällä hetkellä olemme kokoamassa näistä kahdesta kylästä kuudetta tutkimusraporttia, jonka pitäisi ilmestyä ensi vuonna. En aio tänään puhua niinkään näistä kylätutkimuksista, vaan yritän keskittyä itse kyliin ja erityisesti siihen, mihin suuntaan Sivakka ja Rasimäki ja pohjoiskarjalaiset kylät yleisemminkin ovat menossa. Sen vuoksi puheenvuoroni otsikossakin on hieman tyhmänrohkeasti vuosiluku 2030. Mutta ennen sitä on taustaksi pohdittava hieman historiaa ja kylien olemusta.

Sivakan ja Rasimäen kehitystä on määrittänyt niiden sijainti Vuoksen vesistöalueen kaukaisimmilla latvavesillä, josta vedet virtaavat Pieliseen ja sieltä Saimaan vesistön kautta Laatokkaan ja Suomenlahteen. Sivakka sijaitsee Valtimon vesistöalueen itäreunalla, jossa on paljon suoalueita ja huonosti maatalouteen soveltuvia karuja maita. 1600-luvulla alettiin Sivakkavaaralle ja naapurivaaroille rakentaa yksittäisiä taloja ja raivata niiden ympärille pieniä peltotilkkuja. Väkiluku alkoi Sivakan ympäristössä nousta ripeämmin 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, kun alueen valtionmailla alkoi laajamittainen puunkorjuu. Puut saatiin uitettua Sivakkajokea ja sen alapuolella olevia järviä ja jokia pitkin Pieliselle ja edelleen Saimaan vesistön alapäässä oleville sahoille ja tehtaille. Talviset tukinhakkuut ja keväiset purouitot vaativat suuria työvoimamääriä. Moni metsätöihin alueelle saapunut savottalainen perusti perheen Sivakan kantasukuun kuuluvan tyttären kanssa. Sivakasta muovautui metsätyömies-pienviljelijäkylä, jossa perheet saivat elantonsa osavuotisista metsätöistä ja pientiloiltaan.

Myös Rumojoki oli jo sata vuotta sitten uittoväylä, ja nykyistä Rasimäkeä reunustavilla vaaroilla ollut hajanainen asutus oli paljolti samanlaista kuin Sivakassa. Asutusalueen raivaaminen sotien jälkeen maanviljelykselle suotuisille Rumojoen varren savikkomaille synnytti aivan toisenlaisen kylän. Nopeasti kehittyneen peltoviljelyn ja karjatalouden myötä uudesta Rasimäestä muotoutui talonpoikaskylä, jossa toimeentulo saatiin omasta pellosta, karjasta ja metsästä. Sivakan ja Rasimäen maisematyyppien ja talousmuotojen erilaisuus havainnollistaa yleisemminkin Valtimon kaksijakoisuutta. Yhtenäisemmät peltoalueet ja maatalous ovat keskittyneet jokivarsille, kun taas muualla on enemmän hajanaisia metsäkyliä.

  

Rasimäen ja Sivakan sotien jälkeisen kukoistuskauden taloudellinen perusta oli ennen muuta asutustoiminnassa ja metsätöiden lisääntymisessä. Uusien peltojen raivaaminen ja ryskyen kaatuvat metsät merkitsivät sodasta toipuville kyläläisille elämän jatkumista ja toivoa paremmasta. Ihmiset toimivat aktiivisesti kylien elinehtojen parantamiseksi, ja kyliin rakennettiin teitä, sähkölinjoja ja kansakouluja. Syrjäkyläkulttuurin kukoistuskauteen kuului myös seura- ja yhdistystoiminnan vilkastuminen, seurojentalojen, tanssilavojen ja muiden kokoontumispaikkojen rakentaminen. Kyläläisten välillä oli monenlaista kanssakäymistä, mikä loi yhteisyyttä ja kyläidentiteettiä. Kylä oli oma sosiaalinen järjestelmänsä, paikallisyhteisö.

Kylien sotien jälkeinen kukoistuskausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Teollistumisen ja kaupungistumisen kiihtyessä 1960-luvulla myös maatalous ja metsätalous koneistettiin, jolloin työvoiman tarve romahti perinteisissä maaseutuelinkinoissa. Valtiovalta pyrki peltojen paketoinnilla ja aktiivisella työvoimapolitiikalla siirtämään työvoiman pelloilta ja metsistä teollisuuteen ja palvelualoille. Metsätöiden nopean koneellistamisvauhdin määrittivät metsäteollisuuden intressit. 1970-luvun tutkimusten käsittein: Kylät olivat kapitalismin ja valtiollisen sääntelyn kourissa. Väki kylissä väheni rajusti, koulut, kaupat ja muut kylien palvelut lopetettiin ja yhdistystoiminta hiipui. 1970-luvulla kapitalismi oli poliittisesti herkkä käsite ja herätti tunteita, mutta nyt jälkikäteen kiteytys ”kapitalismin ja valtiollisen sääntelyn korissa” vaikuttaa jämäkältä ja osuvalta kiteytykseltä. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen kiteytti saman asian piirroksella, jossa ensimmäisen ruudun tekstinä oli ”Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi”, ja viereisen ruudun ”Nyt on pelto, paketti ja bussi”.

Mielikuva kuolevista syrjäkylistä on hallinnut suomalaista julkisuutta jo puoli vuosisataa. Palvelut ja monet muut kylien perinteiset tunnuspiirteet ovat syrjäkylistä hävinneet. Asiantilaan on ollut pakko tottua, ja palvelujen häviämisellä uskalletaan jo vitsaillakin. Viime sunnuntaina paljastettiin Tuupovaaran Pilkekylissä Kylien kuolleiden palvelujen -muistomerkki ja avattiin kuolleille palveluille muistolehto. Tapahtuma jo itsessään ja muistolehdon rakentamisen kyläläisiltä vaatima aktiivisuus ja yhteistoiminta osoittavat, että kylien kuoleman muistomerkkiä ei suurista muutoksista huolimatta tarvitse pystyttää. Kylät eivät ole muuttuneet sosiaalisiksi tyhjiöiksi tai epäpaikoiksi, vaan ne ovat muuttaneet muotoaan ja täyttyneet uudenlaisilla toiminnoilla merkityksillä.

Kylillä ei ole enää selkeää toiminnallista perustaa, jollainen maatalous oli ennen Rasimäessä ja metsätalous Sivakassa. Syrjäiselle maaseudulle on ominaista nykyisin monimuotoisuus ja liikkuvuus. Kylä on erilaisten osasten ja ilmiöiden kokonaisuus, jota ei ole suunniteltu vaan se on muotoutunut ohjaamattomasti, on rajoiltaan avoin ja jatkuvasti muuntuva. Olen tiivistänyt 40 vuotta pohjoiskarjalaisten syrjäkylien tutkimusta harrastaneena ja tuon ajan Sivakan tapaisessa kylässä asuneena syrjäisen maaseudun kehityssuunnat neljään kerrostumaan, joita kutsun supertuotannoksi, omavaraiseksi elämäksi, vapaa-ajan idylliksi ja mielen tilaksi. Ne ovat seurausta yleisemmistä yhteiskunnallisista kehityssuunnista, mutta se minkälaisen muodon ne eri alueilla saavat riippuu paikallisista olosuhteista ja toimijoista. Käydäänpä läpi nämä neljä kehityssuuntaa, ja pohditaan, miten en ilmenevät Sivakassa ja Rasimäessä. Ne siis olivat supertuotanto, omavarainen elämä, vapaa-ajan idylli ja mielen tila.

Supertuotannossa markkinatalouden logiikka on entistä hallitsevampi ja luonnon hyödyntäminen entistä voimallisempaa. Supertuotanto on siinä mielessä kaksijakoista, että siihen sisältyy myös vaatimukset luonnonvarojen kestävämmästä käytöstä. Kylien kehityksen kannalta keskeistä on tuotannon ja työpaikkojen erkaantuminen kylien elämästä. Sivakan kehityksessä erkaantuminen näkyy metsätöiden loppumisena kokonaan. Puunkorjuu on siirtynyt muualta tulevien metsäkoneyrittäjien vastuulle, ja istutus- ja taimikonhoitotöitäkin on alettu teettää ulkomaisilla yrityksillä ja työntekijöillä. Rasimäessä tuore esimerkki metsätalouden muutoksista on Rumon yhteismetsän myynti ruotsalaiselle sijoitusrahastolle.

Perinteisten maaseutuelinkeinojen ja kylän yhteyden oheneminen näkyy myös Rasimäen maataloudessa. Asutustoiminnan jäljiltä suhteellisen tasakokoisten tilojen pellot alkoivat 1970-luvulla keskittyä entistä harvemmille tiloille, ja vauhti on kiihtynyt koko ajan niin, että tällä hetkellä kylässä on enää kaksi aktiivista karjatilaa. Suomalaista ruoan tuotantoa ja jakelua kaventanut suuruuden ekonomia on pakottanut maatilat kasvamaan, jotta maataloudesta saatavilla tuloilla voidaan tulla toimeen. Kilpailu pelloista on johtanut siihen, että Valtimon tilat eivät tee peltotöitä vain lähiympäristössään vaan pitkin pitäjää.

Supertuotannon vastavirtana voidaan pitää uudenlaista kiinnostusta omavaraiseen elämäntapaan. Omavaraisuus ei sinänsä ole mikään maaseudun uusi piirre, ja edelleenkin valtaosa maaseudulla asuvista hoitaa kasvimaata, kerää metsästä marjoja ja sieniä sekä tekee polttopuita. Nykyään maaseudulle hakeutuu kuitenkin myös ihmisiä, jolle omavaraisuus ei ole olosuhteiden ja vallitsevien tapojen sanelemaa vaan omiin arvoihin perustuva tietoinen elämäntapavalinta. Omavaraiset maaseutuvisiot perustuvat ulkopuolisista resursseista ja markkinoista riippumattomiin kotitalouksiin ja yhteisöihin, jotka pyrkivät kuluttamaan vähän ja tekemään tarvitsemansa hyödykkeet itse. Rasimäkeen perustetusta Omavaraopistosta on tullut omavaraisen elämäntavan keulakuva ja symboli maassamme. Rasimäen tapaisella syrjäisellä maaseudulla on tilaa ja mahdollisuus kokeilla radikaaleja ratkaisuja ja elää pienimuotoisesti ja yksinkertaisesti. Kun asukkaita on vähän, ovat vanhat asukkaat suhtautuneet myönteisesti kylän autiotalojen uusiin käyttäjiin, jotka ovat elävöittäneet kylää.

Kolmannessa maaseudun kehityssuunnassa, vapa-ajan idyllissä, maaseutu näyttäytyy houkuttelevana asuin- ja vapaa-ajan ympäristönä ja virkistäytymispaikkana. Sivakasta ja Rasimäestä lähteneille ovat kotitalot olleet jo pitkään suosittuja lomien viettopaikkoja, mitä ne ovat nykyisin myös monelle heidän jälkeläisilleen. Molemmista kylistä puuttuvat vesistöjen rannoille varta vasten lomakäyttöön rakennetut mökit, joten mökkeily on edelleenkin paljolti kotiseutusidonnaista. Sivakassa järvien rannat ovat suoperäisiä ja pääosin valtion ja metsäyhtiöiden omistamia, Rasimäen lähiympäristössä ei puolestaan järviä ole. Mökkiläiset ja osa-aika-asukkaat eivät näy väestötilastoissa eikä yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, minkä vuoksi heitä on joissain tutkimuksissa kutsuttu maaseudun näkymättömäksi väestöksi.

Kylämaisemassa mökkiläisten jälki näkyy kunnostetuissa rakennuksissa ja hoidetuissa pihapiireissä. Muualla kuin kylässä kirjoilla olevien rooli oli tärkeä, kun pitkään lamaannuksissa ollut kylätoiminta herätettiin Rasimäessä 15 vuotta sitten uudelleen henkiin ja kukoistukseen. Korona-kriisin aikana ihmiset oppivat etätöihin ja etäkokouksiin, mikä saattaa jatkossa tuoda osa-aika-asukkaita myös Valtimon hyvien nettiyhteyksien äärelle.

Sivakassa näkymättömän väestön käsite soveltuu erityisen hyvin metsästäjiin. Sivakkalaisten metsätyömiesten ja pienviljelijöiden 1960-luvulla perustaman Sivakan Erä-Veikkojen nykyisistä jäsenistä kaikki taitavat nykyään asua muualla kuin Sivakassa. Toinen aktiivinen metsästysseura alueella on ollut Metsähallitukselta entisen kämpän tukikohdakseen ostanut Savon Metsästys ja Kalastus, jonka perustivat samassa työpaikassa Kuopiossa olleet. Metsästysseuran jäsenet eivät liiku Sivakan metsissä vain metsästämässä, sillä he myös marjastavat ja sienestävät perheenjäsentensä kanssa sekä kalastavat lähijärvillä ja -lammilla. Samoissa harrastuksissa Sivakan vesistöissä ja metsissä liikkuvat myös valtimolaiset ja nurmeslaiset.

Uusimmassa, vuonna 2016 ilmestyneessä Sivakka–Rasimäki-raportissa nostimme otsikkoon käsitteen mielen tila. Kokonaisuudessaan kirjan nimi on ”Kotona, kylässä, liikkeellä. Sivakka ja Rasimäki arjen ja mielen tiloina”. Raportissa painottuivat aikaisempia tutkimusvaiheita enemmän yksittäisten ihmisten elämäntarinat ja kylistä lähteneiden muistelut. Niissä kylä ei hahmotu vain fyysisenä ympäristönä vaan myös perimätietona, tarinoina ja menneisyyden sosiaalisina verkostoina. Kylät ovat tällöin henkinen voimavara, joihin liittyy suku- ja kotiseutuhistorian ja muistojen kautta ihmissuhteita.

Tällaiset tunneyhteisöt voivat elää myös vain virtuaalisesti, josta hyvä esimerkki on marraskuussa 2016 perustettu Sivakan Facebook-ryhmä. Vuoden sisällä siihen liittyi 150 jäsentä, moninkertainen määrä Sivakan kahteenkymmeneen silloiseen asukkaaseen verrattuna. Internetin välityksellä kokoontuu kaukana toisistaan asuvien ihmisten virtuaaliyhteisö, jonka jäsenet eivät ole välttämättä koskaan edes tavanneet toisiaan, mutta joita yhdistää kiinnostus samaan kylään ja siellä asuneisiin sukuihin. Rasimäessä muualla asuvien entisten kyläläisten verkottumisesta on huolehtinut kyläyhdistys, jolla on ollut omat verkkosivut ja joka julkaisi muutaman vuoden ajan myös laajasti kylän ulkopuolelle postitettua kylälehteä. Karjalaisen siirtolaiskylän elävä ortodoksisuus on vahvistanut joidenkin muualle muuttaneiden henkistä yhteyttä kylään ja aktivoinut heitä pitämään yhteyttä synnyinseudulleen.

Edellä esittämäni havainnot Sivakasta ja Rasimäestä voitaisiin tiivistää niin, että kylissä elää ja liikkuu monenlaisia ihmisiä, jotka kiinnittyvät toisistaan poikkeavilla tavoilla alueen luontoon ja perinteisiin sekä yhteiskunnan laajempiin kehitysvirtoihin. Myös ihmisillä, jotka eivät vakituisesti asu kylässä, voi olla läheisiä ja pysyviä siteitä johonkin alueella olevaan paikkaan. Tällainen kuulumisen paikka voi olla esimerkiksi kesämökki lähiympäristöineen, metsästysmaja metsästysmaineen tai luontopolku laavuineen ja kalastuspaikkoineen. Alueella liikkuvat eivät välttämättä koskaan tapaa toisiaan, mutta heidän eriaikaiset polkunsa voivat mennä ristiin.

 

Monipaikkainen elämänmuoto on muovannut maaseudulle notkean ja liikkuvan sosiaalisen rakenteen. Ihmiset kiinnittyvät ja kuuluvat moniin paikkoihin ja verkostoihin. Ihmisillä ja eri ryhmillä on entistä enemmän omia suhteita ja muista erottuvaa vuorovaikutusta muuhun maailmaan. Kun paikalliset palvelut ovat loppuneet ja yhdistystoiminta hiipunut, on kohtaamisten paikkoja ja tapahtumia kylissä vähemmän, jolloin kylän yhteisöllisyyden ylläpito vaikeutuu. Sosiaalisten suhteiden tarve ei ole yhteiskunnassa kuitenkaan hävinnyt, mutta ne muodostuvat entistä enemmän muualla asuvien ja elävien ihmisten kanssa.

Monimuotoisuus ja liikkuvuus tuovat omat haasteensa maaseudun kehittämiselle. Maaseutua ei voi kehittää vain kylässä vakituisesti asuvien ehdoilla, vaan huomioon on otettava myös muut siellä oleskelevat ja liikkuvat. Keskeinen kysymyksiä on, torjutaanko perinteisistä poikkeavia toimintatapoja ja ihmisiä vai pyritäänkö heidät ottamaan mukaan. Liikkujien kokemuksia ja näkökulmia voisi hyödyntää kylien kehittämisessä nykyistä selkeämmin. Monet asiat yhdistävät ympärivuotisia asukkaita, mökkiläisiä ja alueella muuten liikkuvia. Kylätoiminnan elinkaareen kuuluu aktiivisten vaiheiden ohella myös laskukausia, jolloin paikalliseen perinteeseen löyhemmin kiinnittyneet ihmiset voisivat tuoda toimintaan uusia ideoita. Joka tapauksessa maaseudun sosiaalinen rakenne on muuttamassa muotoaan, ja siihen kannatta paikallistasolla vaikuttaa ja etsiä uusia toimintatapoja.